Hopeapriki de Catherine haaksirikko 1782

De Catherine – Jussarön hopeapriki

20. heinäkuuta vuonna 1782 hollantilainen coopwerdie, eli kauppalaiva De Catherine oli määrätyssä purjehduskunnossa valmiina vastaanottamaan lastia Amsterdamin satamassa. De Catherine oli alustyypiltään priki, tyypillinen kaksimastoinen Itämeren liikenteeseen tarkoitettu rahtilaiva. Pietarilaisen Thomas Gotthard Sabeckin omistamaan laivaan lastattiin aluksi kattotiiliä ja kappaletavaraa. Lastina oli lisäksi Amsterdamilaisen laivanvarustaja Lodovic Hovin hopeaa, joka oli ilmeisimmin matkalla Pietarin kulta- ja hopeaseppien raaka-aineeksi.
De Catherinen lastaus saatiin päätökseen 10. elokuuta, kun viimeiset tavarat saapuivat ja ne siirrettiin laivaan. Seuraavana päivänä köydet irrotettiin, purjeet nostettiin mastoihin ja De Catherinen päällikkö ohjasi aluksensa ulos satamasta eteläisessä tuulessa. De Catherinen päällikkönä toimi laivuri Joacem Anders. Laivan miehistö koostui kymmenestä miehestä, joten De Catherine oli suhteellisen iso laiva, ehkä noin 30 metrinen. Laivan suurta kokoa puolustaa myös se, että alusta lastattiin miltei kolme viikkoa.  De Catherinen perämiehenä toimi Knut Jenssen, matruuseina olivat Petter Claessen, Ferninand Winter, Diedrich Elder, Fredrik Pjeters, Anders Dieslesse, Dessless K. Andersson sekä Jörgen Winter. De Catherinen kapyysia hoiti kokki Jörgen Feldthens.

Elokuun 15. päivänä alus saapui Texelin saaren tuntumaan Amsterdamin ulkopuolelle, jossa tullivirkailija kirjasi laivaan kuuluvat tarvikkeet ja alus pääsi suuntaamaan ulos Pohjanmerelle. Matkan alkuvaiheessa laivan tie nousi kuitenkin pystyyn, kun läntinen myrskytuuli repi kappaleiksi laivan kryssipurjeen ja De Catherine joutui palaamaan Texeliin ja ankkuroitumaan redille siksi aikaa että vahingot saataisiin korjattua. Kun De Catherine oli jälleen purjehduskelpoinen, kova tuuli esti etenemisen. Laiva pysyi ankkurissa Texelissä aina 20. päivään elokuuta asti, jolloin tuuli kääntyi takaisin etelään. De Catherinen ankkuri nostettiin ja alus yritti uudemman kerran pääsyä Pohjanmerelle. Vaikka matkalla tuuli kääntyi jälleen länteen, laiva pääsi turvallisesti Tanskan Helsingöriin suorittamaan Juutinrauman pakollisen tullauksen 26. elokuuta.

Tullauksen jälkeen lounainen tuuli esti De Catherinen etenemisen Itämerelle. Laiva makasi Helsingörissä ankkurissa aina elokuun 31. päivään asti, kunnes tuuli kääntyi länteen, jolloin ankkuri nostettiin ja matka jatkui alas Juutinraumaa. Laivuri Joacem Andersin epäonni säiden suhteen jatkui: keli esti edelleen pääsyn Itämerelle, joten De Catherine ankkuroi Dragön redille Kööpenhaminan eteläpuolelle. Syyskuun ensimmäisenä päivänä tuuli puhalsi viimein luoteesta, jolloin laiva pääsi jatkamaan matkaansa. 3. syyskuuta De Catherine ohitti Bornholmin saaren kevyessä länsituulessa. Gotlanti nähtiin alukselta viiden päivän kuluttua 8. syyskuuta, jolloin ilma oli hieno ja tuuli puhalsi länsiluoteesta.

15. syyskuuta De Catherine otti suunnan kohti Dagerortin niemeä Hiidenmaan länsipuolella. Tuuli pysyi edelleen läntisenä, mutta alkoi iltaa kohden kääntyä lounaaseen. Puoli kuuden maissa iltapäivällä laiva otti kurssin kohti pohjoista, samaan aikaan Dagerort nähtiin etelässä, noin 4 mailin päässä. Iltaa kohti keli alkoi huonontua ja aluksen suuntaa muutettiin hieman koilliseen päin. Isomaston purjeet reivattiin ja tilalle nostettiin myrskypurje, jonka avulla alus kulki nopeammin ja sen ohjaaminen oli helpompaa. Tuulipurjetta käytettiin laivan isopurjeena ja matka pääsi jatkumaan. Syyskuun 15. päivän ensimmäisessä vahdissa eli neljän ja kahdeksan välillä illalla keli oli huono; satoi ja oli pimeää. Koko vahdin ajan aluksen kurssi oli kohti koillista ja tuuli pysytteli eteläisenä.

Kohtalokas merisumu

Seuraavan vuorokauden puolella, 16. syyskuuta, koiravahdissa eli keskiyön ja neljän välillä aamuyöstä alkoi tapahtua: Noin puoli yhden aikaa yöllä De Catherinen etumärssypurje repesi, jolloin aluksen vauhti hidastui huomattavasti. Myrskytuuli jatkui etelän ja kaakon puolelta tuoden mukanaan myös sakean sumun. Aluksen kurssia muutettiin hieman pohjoiseen-pohjoiskoilliseen. Puoli kahden aikaan yöllä tuulen puolella nähtiin kari. Matkanteko keskeytettiin, mutta liian myöhään, sillä seuraava kari tuli näkyviin aivan laivan edestä, jota De Catherinen miehistö ei enää kyennyt väistämään. Alus osui lujaa kariin ja täyttyi heti vedellä. Miehistö laski nopeasti laivan ainoan pikkuveneen, mutta aallot paiskasivat sen aluksen kylkeä vasten niin että vene hajosi. Vailla pelastautumismahdollisuuksia miehistö joutui jäämään hylkyyn odottelemaan aamunkoittoa ja sumun hälventymistä. Aamulla huomattiin yhden miehistön jäsenen puuttuvan; laivan matruusia ja koko miehistön hyvää ystävää Jörgen Winteriä ei näkynyt enää missään. Miehet puursivat laskeakseen De Catherinen ison laivaveneen, johon kaikki myös laskeutuivat henkensä kaupalla. Vaikeassa karikossa miehet soutivat kohti korkeinta näkyvää saarta Jussarön länsipuolella. Iltapäivästä tuuli tyyntyi ja sumu hälventyi, jolloin uhkarohkea perämies Knut Jenssen ui De Catherinen hylylle ja pudotti laivan molemmat ankkurit, jotta hylyksi jäänyt alus ei pääsisi ajelehtimaan mikäli se irtoaisi karilta.

Seuraavana päivänä, eli 17. syyskuuta koko aluksen miehistö palasi hylylle paikalle saapuneen sukelluskomissaarin kanssa pelastamaan lastia. Laivan lastiluukku avattiin, mutta todettiin että tavaroiden pelastaminen oli liian vaarallista. Miehet ottivat laivasta mukaan vain omat vaatteensa ja hyvin vähän lastia. 18. päivänä kapteeni Anders ja perämies Jenssen kävivät Tammisaaressa tapaamassa viranomaisia. He palasivat pian haaksirikkopaikalle noutamaan miehistön antamaan meriselitystä. Tammisaaren raastuvanoikeudelle 23.9.1782 jätetyssä meriselityksessä sanotaan De Catherinen uponneen Expingkiäriin. De Catherinen uppoaminen jäi elämään tarinana Tammisaareen saaristoon, ja hylkyä alettiin kutsua hopeaprikiksi.

Pietari - 1700-luvun taiteen tyyssija

Suuren pohjan sodan alkumetreillä perustetusta Pietarin kaupungista kehkeytyi 1700-luvulla todellinen taiteen kehto. Ennen Pietari I:n, myöhemmin Pietari Suuren, aikaa ei Venäjällä oikeastaan tunnettu sanoja arkkitehti tai arkkitehtuuri. Nuori tsaari kiersi ennen sotaa siviiliksi pukeutuneena ympäri Eurooppaa tutustuen eri maiden kulttuuriin, taiteeseen ja käsityöhön tuoden mukanaan valtavan määrän käsityöläisiä ja eri alojen mestareita Venäjälle. Vuonna 1702 nuori tsaari julkaisi Saksassa manifestin, jossa hän kutsui Venäjälle kapitalisteja, liikkeenharjoittajia ja mestareita erittäin suotuisin ehdoin, vaikka hän toisaalta kävi suurta pohjan sotaa Ruotsia vastaan. Yksinomaan Amsterdamista saapui nopeasti kasvavaan Pietariin 1000 eri alojen mestaria. Hyvä esimerkki tsaarin menettelytavoista on sopimus ranskalaisen insinöörin ja arkkitehdin I. N. Leblonin kanssa: Leblon sai 5 000 ruplaa vuodessa palkkaa, vuokra-asunnon kolmeksi vuodeksi sekä luvan matkustaa kotimaahansa viiden vuoden kuluttua kaiken keränneen omaisuutensa kera ilman että joutui maksamaan kopeekkaakaan veroa.

Tsaari piti myös huolen suojattiensa viihtymisestä. Mikäli ulkomaalainen mestari halusi palata kotimaahansa, tutkittiin tarkkaan lähtijän motiivi. Jos joku oli loukannut mestaria ja oli ollut syynä tämän lähtöön, sai hän ankaran rangaistuksen.

Pietarin kaupunki nousi vauhdilla pystyyn ja täyteen kukoistukseensa. Tsaari määräsi vuonna 1714 arkkitehti Nikolai Fjodorovitsh Herbelin suunnittelemaan Pietarin kaksi ensimmäistä katua. Saman vuonna Pietari otti ensimmäisen merkittävän merivoittonsa Riilahden meritaistelussa ruotsalaisia vastaan. 

Suomenlahden pohjukassa Nevan suiston suota kuivattiin ja Moikan kanavaa myötäillen rakennettiin Bolsaja- ja Malaja Morskaja eli Iso- ja Pieni Merikatu. Näistä Bolsaja Morskajasta kehkeytyi niin sanottu Pietarin kultainen katu, jolla asusti monia Euroopan eri maista muuttaneita sekä Moskovasta tsaarin määräyksestä siirtyneitä kulta- ja hopeaseppiä. Vuonna 1714 ulkomaalaiset kultasepät muodostivat oman ammattikuntansa saksalaisen mallin mukaisesti. Venäläiset virkaveljet liittyivät heihin ja ammattikunta sai keisarillisen vahvistuksen vuonna 1721, samana vuonna kun suuri pohjan sota Ruotsia vastaan päättyi. 
Kautta aikain kuuluisin Pietarin kultasepistä lienee hoville 1800-luvulla runsaasti koriste-esineitä nikkaroinut Carl Fabergé, alkuperäiseltä nimeltään Faberg. Myös Suomesta matkusti moni nuori aluksi oppipojaksi Pietariin, jatkaen sitten kisälliksi ja päätyen lopulta mestariksi jääden joko sille tielleen tai tuoden ammattitaidon mukanaan palatessaan Suomeen, jossa se on säilynyt suvun keskuudessa, kuten Alexander Tillanderin kohdalla kävi.

Venäjän keisarinnat Elisabet, Anna ja Katariina Suuri vaalivat Pietari Suuren aloittamaa taiteen keräämisen linjaa. Bolsaja Morskajalla sekä muuallakin Pietarissa nakuttelivat sadat kulta- ja hopeasepät yhä upeampia esineitä raaka-aineesta, jota esimerkiksi Itämertä kyntäneet laivat heille toimittivat. Näin ollen De Catherinen kuljettama hopealasti ei ollut mitenkään poikkeuksellinen.

Hopeapriki houkuttelee aarteenetsijöitä

De Catherinen hylyn pelastustyöt alkoivat jo 1700-luvulla. Iso osa ilmeisesti Pietarin kuuluisille hopeasepille jalostettavaksi tarkoitetusta hopealastista onnistuttiin pelastamaan, vaikka aikakauden sukellusvarusteet olivat hyvin alkeelliset. Säilyneissä asiakirjoissa puhutaan nimenomaan pelastetun osan lastin hopeasta, joten voidaan otaksua hopeaprikin hylyssä edelleen olevan hopeaa. Lisäksi alukseen lastattiin runsaasti kattotiiliä ja muuta kappaletavaraa, jotka kielivät yhdessä miehistön vahvuuden kanssa siitä että De Catherine oli Itämeren liikenteeseen iso laiva ja pelastustyöt 1700-luvun varusteilla ovat olleet varsinkin ulkosaaristossa erittäin vaivalloisia.

De Catherinen hopealastin omisti varakas laivanvarustaja, Amsterdamilainen Lodovic Hovi, jolle haaksirikon vahingot koituvat ankarimmin. Pelastettu hopea myytiin huutokaupassa Tammisaaressa, ja kauppahinnasta meni 25 % pelastusyhtiölle. Kaupunki peri lisäksi myyntijärjestelyistä tullimaksun. Lodovic Hovi esitti protestin huutokaupan menettelytavoista Tammisaaren raastuvanoikeudelle 3. helmikuuta 1783. Tämä viittaa siihen että hopea ja muu pelastettu lasti kaupattiin joko “sopuhintaan” tutuille.  Tai kaikkea ei ehkä saatu pelastettua. Sillä hopealastin omistaja ei saanut mielestään tarpeeksi suurta korvausta hopeastaan. Joka tapauksessa hopealla lastatun hollantilaislaivan tarina jäi elämään Jussarön saareen vuosisadoiksi eteenpäin.

Syyskuussa 1888 Tallinnalainen pelastusyhtiö saapui Jussaröön aikomuksenaan löytää ja nostaa legendaksi muodostuneen hopeaprikin arvokas lasti. Yhtiö oli liikkeellä kahdella höyrylaivalla, Dwinalla ja Rabotnikilla ja Suomen lehdistö seurasi työskentelyä sekä raportoi siitä tiiviisti. 5. syyskuuta Hufvudstadsbladet kertoi sukellusyhtiön paikallistaneen hylyn ja aloittaneen pelastustyöt.

Yhtiö tuotti myöhemmin paikalle Tammisaaren piirin luotsipiiripäällikön, luotsivanhin Blomqvistin. Saaristolaistarinan mukaan hopeapriki upposi kun se karilla käynnin jälkeen yritti ankkuroida. Voimakkaassa lounaanpuoleisessa tuulessa laivan ankkurikettinki meni sekaisin ja kun ankkuria ei saatu laskettua, laiva ajelehti toisen matalikon yli ja upposi. Luotsivanhin Blomqvist ohjasi tallinnalaisten höyrykäyttöisen pelastusalus Rabotnikin oikealle paikalle. Pelastusalus ankkuroitiin ja kun sukeltaja laskettiin veteen, tämä totesi pudonneensa suoraan hylkyyn. Alunperin kaksimastoiseksi alukseksi arvioitu hylky sijaitsi 66 jalan eli noin kahdenkymmenen metrin syvyydessä ja oli täynnä mutaa sekä merilevää. Pelastusyhtiön sukeltajat pyrkivät tyhjentämään mudan hylystä ilmaspoolauksella, eli paineilmaa pumppaamalla. Yhtiö kertoi lehdistölle myös, että tutkittava hylky on sen verran vioittunut, etteivät sukeltajat uskalla laskeutua ruumaluukuista kannen alle. Pelastajat harkitsivat tekevänsä reiän hylyn kylkeen ja siirtävänsä sitä kautta lastin ulos.

Tallinnalaisten pelastustöissä hylystä saatiin nostettua astioita, joissa oli jälkiä omenahillosta, sinappipurkkeja, solkia, kahvipannuja, kengänpohjia sekä kompassin osia. Tämän lisäksi sukeltajat olivat tuoneet mukanaan pulloja, jotka olivat särkyneet heti pinnalle noston jälkeen eikä niiden sisältöä pystytty selvittämään. Nostettujen tavaroiden alkuperäksi pelastajat epäilivät Hollantia.

Pelastusyhtiö kertoi lisäksi toisesta hylystä, joka sijaitsi hieman ulompana. Kyseisen hylyn kannella oli iso kivi ja sen epäiltiin upotetun tahallisesti. Toisen hylyn kotimaaksi epäiltiin Suomea. Joka tapauksessa tallinnalaiset arvioivat tarunhohtoisen hopeaprikin olevan vielä löytymättä. Tutkitussa hylyssä oli vielä merkillistä se, että kaikki tavara löytyi aluksen keulasta ja perästä. Raskaimman lastin odotettiin löytyvän keskilaivasta. Pelastustöitä seuranneiden saaristolaisten mukaan miehistö oli poistanut hopean kyydistä etukäteen, jakanut sen ja tämän jälkeen upottanut laivan Jussaröön.

Mutta missä lepää Hopeapriki?

Merivoimien sukeltajat paikallistivat vuonna 1967 Jussarön saaren kupeesta ehjän hylyn. Saaren rannoilla on runsaasti hylkyjä, mutta jostakin syystä järjestysnumeroltaan toisena löydettyä hylkyä eli Jussarö II:ta alettiin pitämään saaristolaistarinoiden hopeaprikinä. Hylkyä alettiin tutkimaan innokkaasti 60-luvulla, jolloin lastiruumasta siirrettiin mutaa pois mammuttipumppauksella, ja esiin tuli runsaasti esineistöä. Tutkimuksien yhteydessä nostettiin lukuisia Madeiran ja Rheinin viinipulloja, englantilaista Leeds-posliinia, parfyymi- ja lääkepulloja, keittiökalusteita, joitakin miehistön henkilökohtaisia tarvikkeita kuten pitsinnypläykseen käytetyt nypylät sekä ranskalaisia sinappipulloja. Tämän lisäksi nostettiin muutamia rahoja kuten venäläisiä 1737 - 1754 vuosien rahoja, ranskalainen Ludvig XVI:n aikainen hopearaha. Nostettu esineistö edustaa kaiken kaikkiaan viittä eri kansallisuutta ja aluksen painolastina ollut hiekka on vielä peräisin Itämeren ulkopuolelta. Löydöt ovat saman tyyppisiä kun tallinnalaisen pelastusyhtiön, lisäksi tutkitun hylyn perää oli purettu ilmeisimmin räjäyttämällä, joten voidaan olettaa Jussarö II olleen juuri Tallinnalaisten tutkima hylky.

Jussarö II:ta on koitettu identifioida muun muassa englantilaiseksi 1785 uponneeksi kolmimastoiseksi parkkilaiva Constant Traderiksi, joka oli matkalla Bordeaux´sta Pietariin. Merihistorian tutkija Christian Ahlström on ehdottanut lisäksi väitöskirjassaan Jussarö II:n olevan Lyypekistä Pietariin matkalla ollut Graf Nikita-niminen priki. 

Saaristolaisten Hopeapriki lienee suurimmalla todennäköisyydellä juuri De Catherine, jonka uppoamisen Christian Ahlström mainitsi jo kirjassaan ”Looking for leads”. 

Tehdessäni kirjaa "Suomen Rannikon Aarrelaivat"  löysin De Catherinen meriselityksen ja aikaisemmin löydetyistä huutokauppapöytäkirjoista on nähtävissä aluksen hopealasti ja sen omistaja Lodovic Hovi. Joka oli muuten Hollanin Itämeren kauppakomppanian päällikkö, samoin omisti hän muunmuassa Vrouw Marian (1771) hopealastin. 

Kun olin sukellusryhmäni kanssa vuonna 2000 etsimässä kyseistä hopeaprikiä Jussarön vesiltä. Tapasin siellä erään saaristolaisen, joka kertoi laivaston sukeltajien nostelleen kattotiiliä hänen saaren rannasta. Menimme tutkimaan paikkaa ja se näytti sopivan hyvin yhteen meriselityksen kanssa.

Saaristolaisen osoittamasta paikasta löytyi muutama kattotiili, merkitty punaisella rastillä. Paikasta löytyi myös Hollantilaisia liitupiippuja, hylyn osia, jotka myös viittaavat 1700 luvun loppupuoleen. 

• Paikka: Saari on yksi Expinskärin uloimmista ja korkeimmista saarista, kuuluu kyseisen saaren ulkosaariin. Mainittu meriselityksessä.
• Kattotiililasti: Sukeltaessamme paikalla. sieltä löytyi edelleen muutama kattotiili pohjasta, ei kuitenkaan kovin suurta määrää.
• Hylyn osat sopivat oletetun de Catherinen kokoon: Laajalle alueelle hajonneen hylyn osia, joiden pituuden perusteella voi arvoida hylylle pituutta noin +/- 30 metriä. Hylyn koko arvioitiin miehistön määrän perusteella isommaksi kuin Vrouw Maria joka oli 26m, jossa oli 7 hengen miehistö ja de Catherinessa 10 hengen miehistö.
• Löydöt: Liitupiipun palasia - Hollantilaisia. 
• Ajettu reitti: Meriselityksessä mainittu "kari laivan tuulen puolella hetki ennen rysäystä", sopisi hyvin tähän paikkaan. Samoin oli meriselityksessä mainittu että aallokko alkoi sumun aikana tyyntyä. Tämä viittaisi siihen kun ajetaan avomereltä saaristoon sisään, alkaa kaikki matalikot syödä aaltojen energiaa ja tällöin aallokko normaalisti vaimenee. Mitä syvemmälle ajetaan sitä pienempi on aallokon vaikutus. Lisäksi ajoimme tuolloin v. 2000 kaksi kertaa suoraa linjaa oletetulta haaksirikkopaikalta avomerelle ja syvyys pysyi koko ajan yli 5m. Joten kyseisen laivan on ollut mahdollista sumussa ja pimeässä ajaa suoraa reittiä tälle paikalle. 
• Maannousu huomioon ottaen, ehkä noin 0,5 - 0,7 m per 100 vuotta. Tällöin nyt näkyvissä olevat luodot ovat olleet huomattavasti enemmissä määrin  vedenalla.

Itse uskon hopeaprikin päätyneen tähän karttapiirroksen merkittyyn paikkaan, josta sen kansirakenteita on siirtynyt luodon pohjoispuolelle sekä muu hylky hajonnut noin 200m levyiselle alueelle saaren eteläpuolella. Asiaan ei saada varmuutta ennenkuin joku suorittaa paikalla kaivauksia. Sillä paikalla on osittain hiekkapohja ja siitä on mahdollista löytää lisää esineistöä. Laiva särkyi pahoin ja Lodovic Hovi sai huonon korvauksen hopeasta, jonka seurauksena hän aloitti oikeustoimet tehtyä meripelastus huutokauppaa vastaan. Voi olla että hopea myytiin sopu hintaan porvareille tai sitten kaikkea ei ehkä saatu pelastettua pahasti hajonneesta hylystä, ja Lodovic luuli suomalaisten huijaavan. Hopean ominaispaino on  10,3kg / 1 litra. Joten kovin suuriin tynnyreihin sitä ei ole voitu pakata, muuten sen käsittely on mennyt mahdottomaksi. Paikalta on löydetty pienen puutynnyrin kansi joka viittaisi noin 20-30 litran tilavuuteen. 30 litran puutynnyri täynnä hopeaa painaisi jo noin 300 kg, jonka käsittely olisi käytänössä todella hankalaa. Eikä puutynnyritkään kestä sellaisen painon käsittelyä kovin hyvin.

X1 = haverikohta, pienen puutynnyrin kansi.

X2 = hylkytavaraa

X3 = rungon kappaleita

X4= saaren pohjoispuolelta löytyneitä kansipala, 200 vuotta aikaisemmin on merenpinta ollut ehkä noin 1,5m korkeammalla ja tällöin suurin osa tästä nykyisestä saaresta on ollut vedenpinnan alapuolella.

X5 = Pintakivi jonka miehistö havaitsi juuri ennen törmäystä, mutta eivät ehtineet tehdä mitään.

Rauno Koivusaari

Jussarö II-hylyn kohtalo, jota ennen pidettiin hopeaprikinä

Vedenalaiset tutkimukset ovat jättäneet jälkensä. Tallinnalaisen pelastusyhtiön sukeltajat ovat räjäyttämällä raivanneet tiensä hylyn peräosiin. 60-luvun tutkimusten aikana hylystä katosi tykkejä sekä ankkuripeli. 200 vuotta vedessä maannut hylky ei myöskään kestänyt keulapuomin nostoa, vaan laivan keularanka petti ja koko hylyn keula romahti merenpohjaan. Vaikka jotain Jussarö II:n esineistöä on esillä Suomen Merimuseossa, on itse hylyn särkyminen silti sääli. Tämä on ollut loistava kohde hylkysukeltamiseen, Suojassa merenkäynniltä, suhteellisen hyvä näkyvyys.